Blogissa seurataan aikuisen hevosiin hurahtaneen naisen elämää tallilla ja tallin ulkopuolella mitään kaunistelematta. Hevosenomistajan elämä on jatkuvaa aaltoliikettä; toisinaan itketään, toisinaan nauretaan. Blogissani kerron asiat juuri niinkuin ne on.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Seepra?
Hepo on syönyt nyt Boulardii for Animals -tuotetta kolmisen viikkoa ja vaikka T ensimmäisen viikon jälkeen menikin vatsastaan pahemmaksi, niin nyt se on rauhottunut tosi paljon. En osaa sanoa oliko tuosta tuotteesta meille se apu vai onko hepo vain huolellisen ruokinnan ja hoidon takia parantunut.
Tässä ollaan paristi jo käyty selästä käsin kentällä liikkumassa ja T ei vastustele satulavyön kiristystä läheskään niin paljon kuin aiemmin. Jospa tästä epämääräisestä vatsakipuilusta päästäisiin ja voitaisiin keskittyä treenaamiseen ja päästäisiin kesällä tutkimaan maastojakin. No pessimisti ei pety, ja siksi minäkään en vielä tuulettele täällä...
Tänään päästin Tessan irtona juoksemaan kentälle kun kenttä oli niin hyvässä kunnossa. Tuloksena minulla oli seepran värinen hevonen, koska T piehtaroi kosteassa kentän hiekassa niin antaumuksella. Irtilähtevä talvikarva varmasti kutittaa kovasti kun en ole sitä pariin päivään ehtinyt töiden takia harjailemaan.
torstai 17. maaliskuuta 2016
Huuhailua
Kun on nyt jonkinverran tullut selattua tuota internetin ihmeellistä maailmaa Tessan mahahaavan takia, niin olen eksynyt kovin monia blogeja lukemaan joissa tuskaillaan mahahaavahevosen kanssa. Blogilaiset ovat saaneet hevosilleen apua omepratsolista ja sukralfaatista mutta ovat jatkaneet varsinaisen lääkekuurin jälkeen erilaisilla tukihoidoilla elämää. Yhdestä blogista luinkin sitten valmisteesta, joka on kehitetty limakalvovaurioiden hoitoon; se on Boulardii for animals.
Tästä tuotteesta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta bloggaajan rohkaisemana uskaltauduin kokeilemaan tuotetta. Pakkauksessa on 26 pientä annospussia, jotka sisältävät siis limakalvoja korjaavaa ainetta sekä hyvälaatuista hiivaa ja annostus on pussi päivässä. Hinta ei ollut paha, joten jps tästä ei mitään iloa olekaan, ei kokeilu ole kallis... Toivottavaa tietenkin olisi että tämä auttaisi, sillä ei tuo T vielä kunnossa ole. Olenkin jo valmistautunut ostamaan lisää Peptizolea jollei muu auta.
Hevosesta on vaikea sanoa milloin kyse on kivusta ja milloin ns. kipumuistista. T luimistelee kun sitä harjaa satulavyön kohdalta tai laittaa vyötä kiinni. Se ei myöskään edelleenkään ratsastaessa lähde raviin kovin helposti, muttei sentään enää yritä pystyyn. Se on kuitenkin selvästi parempi lääkekuurin jälkeen eikä enää teroita hampaitaan kaltereihin. Kuitenkin vaistoan ettei ihan kaikki ole vielä hyvin.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
Talven riemuja
Meillä olikin varsin mukava parituntinen mäessä enkä edes kaatunut kertaakaan vaikka sukset eivät ole olleet jalassani yli pariinkymmeneen vuoteen!!! Hui kauhistus, onko siitä todellakin jo niin pitkä aika? Pentuna tuli paljonkin laskettua ja muutama hiihtolomakin meni Lapissa lasketellessa, mutta sitten se jostain syystä jäi koko homma.
Onneksi tuo laskeminen on kuin pyörällä ajo; kun sen on kerran oppinut hyvin, ei se taito mihinkään häviä ja parin laskun jälkeen ilmassa oli urheilujuhlan tuntua kun muistin miten kauniisti rinnettä tullaan alas.
Mutta maailma on muuttunut sitten 80 ja 90 -luvun; nykyään lähes kaikilla, ikään, sukupuoleen ja jaloissa oleviin välineisiin katsomatta, on kypärä päässä! Onko laskeminen muuttunut vaarallisemmaksi vuosien saatossa vai onko tämä vain muotijuttu? No oli kumpi vain, oli ilo huomata miten kypärä tavallaan kuului kaikkien päähän.
Kuvamateriaalia tästä keikasta ei ole, koska vaatteissani ei ollut tarpeeksi taskuja kuvaamisvälineille (lue puhelimelle).
Tessa pääsi talutuslenkille pelloille kun tallikaveri halusi meidät mukaan rauhoittamaan Ropsun menoa. Ja T todellakin toimi rauhoittavasti; se käveli niin kiltisti ja rauhallisesti vierelläni, vaikka maailma oli täynnä mitä ihanimpia kevättuoksuja ja linnunlaulua. Toivottavasti se on tulevaisuudessa selästäkin käsin yhtä rauhallinen maastolenkeillä sillä ne tulevat ohjelmistoon heti kun vain sinne maastoon kunnolla päästään.
Kevätaurinko lämmittää jo niin kovasti, että lenkin jälkeen T pääsi nakuna loppupäiväksi tarhaan ja huomenna näyttäisi olevan yhtä kaunis päivä niin, että T saa huomennakin nakuilla.
Nämä aurinkoiset kevätpäivät saavat odottamaan kesää aina vain enemmän ja lastaustreenit jatkuvat heti kun voin taas peruuttaa trailerin tarhan portille. Jospa se nainen jossain vaiheessa sinne traileriinkin kömpisi ja päästäisiin muuallekin treenailemaan. (Onkohan tämä ennakointia ja sitten taas joku menee mönkään?) Olin ilmoittautunut lastauskurssillekin pääsiäislauantaiksi, mutta kurssi siirtyikin parilla viikolla eteenpäin, joten enpä sinne sitten pääse. Tämä työ aiheuttaa näitä erinäisiä ongelmia osallistua tapahtumiin kun työvuorolistat tehdään jo pari kuukautta etukäteen ja vuoroja ei oikein pysty listan julkaisemisen jälkeen muuttamaan...
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Aurinko ei paistakaan keväällä risukasaan
Tessan omepratsolikuurin loppumisesta on parisen viikkoa ja valitettavasti tyttö ei tunnu vieläkään terveeltä. Sillä on edellen silmien päällä "huolirypyt" ja se luimistelee kun harjalla tai kädellä koskettaa satulavyön kohtaa.
Kävin pari kertaa selässäkin ja satulavyön laitto aiheutti sen, että T veti hampaillaan kaltereita niin, että meikäläisellä meni iho kananlihalle... Eli ei taida maha olla vieläkään kunnossa. Hitsi kun tuo eläin olisi helpompi lastata niin veisin sen kyllä nielemään letkun Helsinkiin, jotta saataisiin varmistus noille mahahaavoille.
Tässä on parikin kertaa tullut mieleen myöskin se kylmä tosiasia, että hevosharrastus ei todellakaan ole köyhän harrastus. Tuo mahahaavan hoito nyt vain yhtenä esimerkkinä: Peptizole maksaa apteekissa 42€ tuubi ja se riittää 700 kg painavalle hevoselle. Tessa sai sitä 500 kg:n mukaan, joten kolmesta tuubista riitti neljäksi päiväksi ja tuubeja oli yhteensä 21 jolloin se sai sitä normaalisti määrätyn 28 päivän ajan. Hintaa näille omapratsoleille tuli 882€. Sen lisäksi T sai 3 x päivässä 10 tablettia Antepsinia; 60 tabletin paketti maksoi n. 20€ eli päivää kohden 10€.
Tähän astiset kulut mahahaavalääkkeistä ovat siis olleet:
Peptizole 882€
Antepsin 280€
Yhteensä 1.162€
Halpaa eikö totta? Ja nyt siis uhkana on vielä toinen mokoma, jos tuo tyttö näyttää edelleenkin kärsivän.
Meillä on nyt virinnyt ajatus tallilla vaihtaa nykyinen kutteri-olki -kuivitus hamppukuivitukseen kun se hamppu maatuu nopeammin pellolle käytettäväksi. Tessahan on todella epäsiisti karsinassaan; se paskoo ja kusee ihan mihin sattuu ja pyörii siellä kuin karuselli niin, että sen karsinan siivoaminen on hiton ärsyttävää. Kuitenkin olen ollut tyytyväinen tähän nykyiseen olkisysteemiin, sillä T voi halutessaan napostella olkea vaikka sillä onkin lähes vapaa heinä. Tuo on mahahaavan kannalta hyvä kuivikesysteemi ja mielestäni edullinen, sillä "tehtaanmyymälästä" saa purua isoissa 36 kg:n säkeissä ja olki on ilmaista.
Hampun kohdalla epäilen, että se ei Tessan karsinassa pääse muodostamaan tarvittavaa patjaa juurikin tuon kuningattaren pyörimisinnon takia, joten silloin se ei tule toimimaan niin kuin sen pitäisi. Hamppu on tosi paljon kalliimpaa kuin puru, mutta sen menekistä ei tosiaan ole mitään aavistusta, jolloin se voi tulla joko kalliimmaksi käytössä kuin puru tai sitten ei...
Tässä nyt mennään kesään asti nykyisellä kuivikkeella, mutta ensi syksynä taitaa olla vaihdon aika. Tällä hetkellä lantala täytty aika nopeastikin tuosta oljesta, joka on ongelmallinen hävittää kun se pitäisi ajaa ensin aumaan maatumaan ja sieltä vasta pellolle. Puru taitaa maatua vielä kovasti paljon hitaammin eikä sitä voi edes pellolle laittaa. Hamppu olisi kyllä siis tallinpitäjän kannalta kovin käytännöllinen vaihtoehto, mutta ei valitettavasti minun rahapussini kannalta paras mahdollinen...
Olkipellettiä tekisi mieli kokeilla, mutta senkin hinta on suhteellisen korkea. Noh, onneksi tässä on vielä aikaa mietiskellä vaihtoehtoja.
maanantai 22. helmikuuta 2016
No hittolainen!
Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, päätti hepoinen lohkaista hampaansa!
Annoin toissapäivänä hevolle pari porkkanaa kun se urhoollisesti seisoi ulkona tuulessa ja lumituiskussa. Sepä siinä porkkanaa mutustaessaan alkoi pyörittelemään sitä porkkanaa suussaan ja tiputtelemaan palasia hankeen. Ajattelin, että porrkanassa oli joku outo maku eikä se siksi kelvannut kuningattarelle, mutta kun sieltä suusta seuraavaksi tipahti outo ruskea palanen niin ihmettelin että minkälainen porkkana se oikein olikaan... No kohta hoksasin että siinähän on palanen hampaasta, että joku hammas nyt on vähän lohjennut.
Pyysin tallinpitäjää vähän katsomaan kuinka T syö iltaheiniään, että jos alkaa vaikka välttelemään pyreskelua, mutta eipä tunnu hampaan hajoaminen paljon haitata.
Soitin tänään sitten eläinlääkärille, joka kuvat nähtyään oli sitä mieltä ettei ole syytä huoleen. Tarkkaillaan nyt Tessan syömistapaa ja raspataan vähän ajan päästä hampaaseen muodostuva piikki pois, sillä sellainen siihen tulee kasvamaan.
Nyt kun maha on saatu kuosiin niin jotenkin oli arvattavissa ettei kaikki voi vain sujua hyvin, mutta tästäkin selvitään. Tuosta hevosta on oikeasti tullut projekti ja aion onnistua tässä projektissa!
lauantai 20. helmikuuta 2016
Toivon kipinä
T ei ole enää vedellyt hampaitaan karsinan kaltereita pitkin, eikä se ole satulavyön kohdalta kädellä silittäessä luimistellut niin pahasti. Sen yleisilme on hiukan piristynyt ja se syö vieläkin paremmin kuin aiemmin.
Nyt kun kelitkin ovat alkaneet parantua, olen kentällä taluttelun sijaan päästänyt Tessan juoksemaan irtona kentällä ja se liikkuu iloisesti. Ensi viikolla koitan laittaa satulan selkään ja kavuta liikuttamaan hepoista selästä käsin; jospa vaikka uskaltauduttaisiin maastoilemaankin.
Tessan pitkä sairasloma alkaa siis vihdoin olla lusittu. Olen omistanut tamman nyt puolisen vuotta ja suurin osa ajasta on mennyt erinäköiseen kuntoutukseen. Ensin koitettiin saada lihaa luitten ympärille, sitten tuli kaikenlaiset satulaongelmat ja kun vihdoin saatiin sopiva satula, niin mahahaava äityi niin pahaksi ettei ollut mitään järkeä treenailla. Jospa siis nyt päästäisiin tekemään töitäkin.
Asiasta kukkaruukkuun...
Koska seuraan muutamia blogeja, joissa kirjoitetaan elävästä elämästä ylä- ja alamäkineen, olen joutunut todistamaan kaikenlaista loanheittoa blogin lukijoiden taholta. Ei vain voi käsittää minkälaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että haukkuvat toisen tapoja toimia tai latelevat kaikenlaisia ilkeyksiä täysin nimettömänä.
Minusta on hienoa, että tuodaan esiin myös elämän varjopuolia, ongelmia (kenties ratkaisujakin näihin ongelmiin), sitä ettei kaikki aina menekään kuin Strömsössä ja uskalletaan myöntää epäonnistumisia. Kaikkihan me joskus iskemme päätämme Karjalan mäntyyn ja tunnemme epäonnistuneemme jossain asiassa, siksi onkin kiva lukea kuinka näistä on selviydytty, varsinkin jos tarinalla on onnellinen loppu.
Antakaa siis kaikkien kukkien kukkia ja suvaitkaa toisten julkaista omasta elämästä juuri se, mitä he haluavat. Itse aion edelleenkin kirjoittaa elämänmakuista juttua meidän taipaleesta ja jos se ei jotakuta kiinnosta niin blogin seuraamisen voi aina lopettaa. Minua voi arvostella, sillä tiedän etten osaa ratsastaa enkä varmasti ole se kaikkein pätevin hevosenomistajakaan, mutta nimettömänä sitä ei tässä blogissa tulla julkaisemaan.
torstai 11. helmikuuta 2016
Masentaa
Jos elämässä jaettais masennuspalkkioita niin tänään olisin niin ansainnut niitä!
On siis helmikuu, joka joskus aikoinaan on ollut Suomen talvisin kuukausi. Vaan mikään ei ole niinkuin ennen...
Aamulenkillä koirille ei riittänyt taivaalta tuleva vesisade vaan ne kävelivät suurimman osan lenkistä joessa, jossa jääpeitteen päällä oli puolisen metriä vettä. Sen lopun osan ne juoksivatkin kynnöspellolla, joten ne olivat kertakaikkisen likaisia; masentavaa näin helmikuussa.
Mieheni ystävä sai pari päivää sitten kuulla syöpädiagnoosistaan, miuta masentaa hänen puolestaan.
Hevoset ovat seisoneet koko päivän vesisateessa ja ajattelin ilahduttaa Tessaa naksuttelemalla, mutta se ei todellakaan ollut hyvällä tuulella; luimisteli korviaan ja yritti vain napsia porkkanapaloja ilman töitä.
Masentaa kun ei tunnu löytyvän yhteistä säveltä tuon tamman kanssa. Ja joo, tiedän että tammat osaavat olla oikukkaita, mutta kun en tiedä johtuuko tuo oikuttelu mahasta, mielentilasta vai mistä!
Yritän ylläpitää toivoa, että kaikki muuttuu paremmaksi kun T tervehtyy, mutta entä jos se vain ei pidä minusta? Entä jos kaikki vaiva ei olekaan sen arvoista?