No hittolainen!

Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, päätti hepoinen lohkaista hampaansa!
Annoin toissapäivänä hevolle pari porkkanaa kun se urhoollisesti seisoi ulkona tuulessa ja lumituiskussa. Sepä siinä porkkanaa mutustaessaan alkoi pyörittelemään sitä porkkanaa suussaan ja tiputtelemaan palasia hankeen. Ajattelin, että porrkanassa oli joku outo maku eikä se siksi kelvannut kuningattarelle, mutta kun sieltä suusta seuraavaksi tipahti outo ruskea palanen niin ihmettelin että minkälainen porkkana se oikein olikaan... No kohta hoksasin että siinähän on palanen hampaasta, että joku hammas nyt on vähän lohjennut.
Pyysin tallinpitäjää vähän katsomaan kuinka T syö iltaheiniään, että jos alkaa vaikka välttelemään pyreskelua, mutta eipä tunnu hampaan hajoaminen paljon haitata.
Soitin tänään sitten eläinlääkärille, joka kuvat nähtyään oli sitä mieltä ettei ole syytä huoleen. Tarkkaillaan nyt Tessan syömistapaa ja raspataan vähän ajan päästä hampaaseen muodostuva piikki pois, sillä sellainen siihen tulee kasvamaan.
Nyt kun maha on saatu kuosiin niin jotenkin oli arvattavissa ettei kaikki voi vain sujua hyvin, mutta tästäkin selvitään. Tuosta hevosta on oikeasti tullut projekti ja aion onnistua tässä projektissa!

Toivon kipinä

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta nyt näyttäisi siltä, että Tessan mahahaava alkaa oikeasti paranemaan. Koko omepratsolikuuri on nyt syötetty, samoin Antepsin kolme kertaa päivässä.
T ei ole enää vedellyt hampaitaan karsinan kaltereita pitkin, eikä se ole satulavyön kohdalta kädellä silittäessä luimistellut niin pahasti. Sen yleisilme on hiukan piristynyt ja se syö vieläkin paremmin kuin aiemmin.

Nyt kun kelitkin ovat alkaneet parantua, olen kentällä taluttelun sijaan päästänyt Tessan juoksemaan irtona kentällä ja se liikkuu iloisesti. Ensi viikolla koitan laittaa satulan selkään ja kavuta liikuttamaan hepoista selästä käsin; jospa vaikka uskaltauduttaisiin maastoilemaankin.

Tessan pitkä sairasloma alkaa siis vihdoin olla lusittu. Olen omistanut tamman nyt puolisen vuotta ja suurin osa ajasta on mennyt erinäköiseen kuntoutukseen. Ensin koitettiin saada lihaa luitten ympärille, sitten tuli kaikenlaiset satulaongelmat ja kun vihdoin saatiin sopiva satula, niin mahahaava äityi niin pahaksi ettei ollut mitään järkeä treenailla. Jospa siis nyt päästäisiin tekemään töitäkin.

Asiasta kukkaruukkuun...
Koska seuraan muutamia blogeja, joissa kirjoitetaan elävästä elämästä ylä- ja alamäkineen, olen joutunut todistamaan kaikenlaista loanheittoa blogin lukijoiden taholta. Ei vain voi käsittää minkälaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että haukkuvat toisen tapoja toimia tai latelevat kaikenlaisia ilkeyksiä täysin nimettömänä.
Minusta on hienoa, että tuodaan esiin myös elämän varjopuolia, ongelmia (kenties ratkaisujakin näihin ongelmiin), sitä ettei kaikki aina menekään kuin Strömsössä ja uskalletaan myöntää epäonnistumisia. Kaikkihan me joskus iskemme päätämme Karjalan mäntyyn ja tunnemme epäonnistuneemme jossain asiassa, siksi onkin kiva lukea kuinka näistä on selviydytty, varsinkin jos tarinalla on onnellinen loppu.
Antakaa siis kaikkien kukkien kukkia ja suvaitkaa toisten julkaista omasta elämästä juuri se, mitä he haluavat. Itse aion edelleenkin kirjoittaa elämänmakuista juttua meidän taipaleesta ja jos se ei jotakuta kiinnosta niin blogin seuraamisen voi aina lopettaa. Minua voi arvostella, sillä tiedän etten osaa ratsastaa enkä varmasti ole se kaikkein pätevin hevosenomistajakaan, mutta nimettömänä sitä ei tässä blogissa tulla julkaisemaan.

Masentaa

Jos elämässä jaettais masennuspalkkioita niin tänään olisin niin ansainnut niitä!
On siis helmikuu, joka joskus aikoinaan on ollut Suomen talvisin kuukausi. Vaan mikään ei ole niinkuin ennen...

Aamulenkillä koirille ei riittänyt taivaalta tuleva vesisade vaan ne kävelivät suurimman osan lenkistä joessa, jossa jääpeitteen päällä oli puolisen metriä vettä. Sen lopun osan ne juoksivatkin kynnöspellolla, joten ne olivat kertakaikkisen likaisia; masentavaa näin helmikuussa.

Mieheni ystävä sai pari päivää sitten kuulla syöpädiagnoosistaan, miuta masentaa hänen puolestaan.

Hevoset ovat seisoneet koko päivän vesisateessa ja ajattelin ilahduttaa Tessaa naksuttelemalla, mutta se ei todellakaan ollut hyvällä tuulella; luimisteli korviaan ja yritti vain napsia porkkanapaloja ilman töitä.
Masentaa kun ei tunnu löytyvän yhteistä säveltä tuon tamman kanssa. Ja joo, tiedän että tammat osaavat olla oikukkaita, mutta kun en tiedä johtuuko tuo oikuttelu mahasta, mielentilasta vai mistä!

Yritän ylläpitää toivoa, että kaikki muuttuu paremmaksi kun T tervehtyy, mutta entä jos se vain ei pidä minusta? Entä jos kaikki vaiva ei olekaan sen arvoista?

Maneesiton elämä

Kovin on vaikeata tämä ratsastusharrastus Suomessa talvisin ilman maneesia. Joko pakkasta on niin että sekä hevonen että ihminen on aivan jäässä (ainakin vasta syksyllä Suomeen saapunut puoliverinen) tai sitten sataa vettä ja kaikki paikat ovat niin liukkaassa jäässä ettei edes luistimilla pysy pystyssä...
Siksipä tänä sateisena helmikuun päivänä, jolloin lämpöasteita oli 2,  tämä hevosen omistaja päätti panostaa itseensä ja päähänsä; kampaamo kutsui lähikaupungissa Viipurissa.
Kenttä oli tosiaan iltapäivästä ton näkönen, nyt on satanu vettä kaiken aikaa niin se on kuin jääkiekkokaukalo...

Ajankäytön hallintaa

Huh huh; tämä kolmivuorotyössä käynti, omakotitalo, kaksi koiraa ja hevosharrastus muodostavat ajankäytön suhteen sellaisen dilemman aina talvisin, että jaksan hämmästellä aina uudestaan ja uudestaan niitä hevosen omistavia ratsastavia ystäviäni, joilla on vielä lapsikin tuossa yhtälössä mukana!
Kun itselläni iltavuoro alkaa jo klo 12 (ja kestää klo 22 asti), niin aamupäivään ei todellakaan jää yhtään ylimääräistä aikaa vaan ihan minuuttiaikataululla mennään. Ja kun niitä iltavuoroja sattuu kolme tai neljä peräkkäin, on elämä yhtä tukka putkella juoksemista.

Esim. tänään vauhti oli päätä huimaava: puoli kahdeksalta herätys (eilen olin klo 22 asti töissä, joten pääsin nukkumaan lumitöiden jälkeen klo 23:30), nopeat aamukahvit, koirat pissalle ja autoon, nilkka suorana lähimpään kauppaan (joka meillä on siis 20 km päässä), kauppaostokset suoritettu juosten, kaahaten kotiin, koirat tarhaan siksi aikaa kun puran kauppakassit, takkaan tulet, tallille laittamaan hevoselle ruuat, lääkkeet ja siivoamaan karsina, vauhdilla kotiin (klo tässä vaiheessa 11:10), koirat tarhaan ja uunin pelti kiinni, suihkuun, eväiden teko, koirat sisälle ja tuhatta ja sataa työmaalle! Ja siis tänään koirat jäi lenkittämättä; yleensä ennen iltavuoroa teen niiden kanssa tunnin lenkin, jotta ovat tekemättä pahojaan. Nythän en ratsastanut hevosta, joten miten hemmetissä saan tulevaisuudessa senkin vielä tuohon hektiseen aamupäivään mahdutettua?!
Ja hei, minulle tuo kauppojen aukiolon vapautuminen sattuu vallan mainiosti, saatan jopa lähteä sinne kauppaan iltamyöhällä.
Joku siellä kyselee, että eikös minulla ole se mieskin... On on, mutta koska hän on yrittäjä, tekee hän vielä pidempää päivää kuin minä, joten usein nämä arkipäivän askareet hoidan minä.

Kesäisin on jotenkin helpompaa; kai se valoisuus auttaa siinäkin asiassa ja tuntuu ettei unentarve ole niin suuri kuin talvisin. Eikä kesällä tarvitse lämmittää taloa, joten senkin ajan voi käyttää johonkin muuhun.
Enkä kyllä tiedä onko tavallista virka-aikaa tekevällä yhtään sen enempää aikaa, mutta ainakin työpäivät ovat lyhyempiä kuin itselläni.

Olisikin mielenkiintoista kuulla miten muut saavat aikansa riittämään työn, kodin ja harratuksen yhtälössä.

Pääkallokelejä pukkaa

Tänne meille tulikin sitten vallan veikeät kelit; joka paikka on liukas ku m*lkunsyrjä (älkää kysykö mistä tuo sanonta tulee, rekkamiesslangia)...
Ei kertakaikkisesti pysty tekemään mitään hevon kanssa kun kenttäkin on niin pirun jäässä. Lottovoittokaan ei osunut kohdalle, joten maneesia ei ihan vielä ens kesänä aleta rakentamaan... Ei pysty Suomessa nykyään enää ilman maneesia ratsastamaan läpi talven tai ainakaan treenaamaan kunnolla.
Nyt odotellaan ihmettä ja toivotaan että tulee joko lunta tai vettä niin että kentälle taas pääsis.