Jos elämässä jaettais masennuspalkkioita niin tänään olisin niin ansainnut niitä!
On siis helmikuu, joka joskus aikoinaan on ollut Suomen talvisin kuukausi. Vaan mikään ei ole niinkuin ennen...
Aamulenkillä koirille ei riittänyt taivaalta tuleva vesisade vaan ne kävelivät suurimman osan lenkistä joessa, jossa jääpeitteen päällä oli puolisen metriä vettä. Sen lopun osan ne juoksivatkin kynnöspellolla, joten ne olivat kertakaikkisen likaisia; masentavaa näin helmikuussa.
Mieheni ystävä sai pari päivää sitten kuulla syöpädiagnoosistaan, miuta masentaa hänen puolestaan.
Hevoset ovat seisoneet koko päivän vesisateessa ja ajattelin ilahduttaa Tessaa naksuttelemalla, mutta se ei todellakaan ollut hyvällä tuulella; luimisteli korviaan ja yritti vain napsia porkkanapaloja ilman töitä.
Masentaa kun ei tunnu löytyvän yhteistä säveltä tuon tamman kanssa. Ja joo, tiedän että tammat osaavat olla oikukkaita, mutta kun en tiedä johtuuko tuo oikuttelu mahasta, mielentilasta vai mistä!
Yritän ylläpitää toivoa, että kaikki muuttuu paremmaksi kun T tervehtyy, mutta entä jos se vain ei pidä minusta? Entä jos kaikki vaiva ei olekaan sen arvoista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti